Tankattuamme itsemme kinkulla ja konvehdeilla lähdimme lumettomasta joulusta kohti Lapin hiljaisuutta Haltin huippu mielissä välkkyen. Yhdeksän henkeä osallistui vaellukselle, joka oli yliopistomme historian ensimmäinen, jossa naisia oli miehiä enemmän. Retkemme virallinen tavoite oli huiputtaa Halti hiihtämällä sinne Kilpisjärveltä. Suunnitelmamme sisälsi hiihtoa 105 km retkisuksilla 20–30 kg painavat rinkat selässä. Suomen korkeimmalla kohdalla patsastelun lisäksi pääsimme kunnolla irrottautumaan arkirutiineista, ihailemaan jylhiä maisemia, harrastamaan yllin kyllin liikuntaa sekä nauttimaan sopivassa tasapainossa sekä arktisesta hiljaisuudesta että toistemme iloisesta seurasta.

Matkustimme Lappiin kahdella henkilöautolla, joiden jalkatila havaittiin käänteisesti verrannolliseksi matkustajalukumäärän neliöön. Puolen yön jälkeen perille päästyämme pystytimme näpit kohmeessa kolme telttaa keskellä Kilpisjärven hyytävää lumituiskua. Teltassa saimme empiiristä havaintoa siitä, että jos makuupussin sanotaan kestävän -30 °C pakkasta, niin silloin ei enää olekaan mukavan lämmintä, vaan ainoastaan säilyy palellen elossa. Onneksi makuupussi piti lupauksensa: aamuun selvittiin hengissä ja muutama tunti nukuttiinkin.

Karaisevan telttayön jälkeen aloitimme hiihtovaelluksemme kello kymmeneltä nautittuamme lämpimän riisipuuro-mansikkakiisseliaamupalan. Tunturierämaassa vallitsi tuolloin aamutuimaan vielä pimeys. Tähdet ja kapea kuunsirppi kajastivat lumeen sen verran, että saattoi ilman otsalamppua juuri ja juuri erottaa edessään edellisen hiihtäjän suksen jäljet.



Ensikommentteja ladun varrelta kolmen kilometrin päästä lähdöstä, enää 102 km jäljellä: ”Ei hemmetti! Miten tää voi painaa näin paljon?!” Rinkat tuntuivat aluksi sisältävän kiviä kevyiden vaatteiden sijaan, kun kantohihnojen säädöt olivat poskellaan ja kuorma painavimmillaan. Lisäksi retkemme alkoi nousuvoittoisella päivämatkalla, joka otti untuvikoilta tehokkaasti luulot pois. Seuraavina päivinä hiihtämiseen alkoikin sitten jo tottua ja vaelluksesta nauttia päivä päivältä enemmän. Matkan edetessä rinkan paino väheni ruokavarastojen huvetessa ja hihnojakin opittiin säätämään. Tiukka ilme vaihtui yhä useammin hymyyn ja välillä jopa laulatti. Tunturikaraoke kunniaan!


Tuukka tulkitsee

Yhdessä ? umpihangessa, autiotuvissa, eksyksissä, väsyksissä ja huipulla… Mikä ei kuulu joukkoon? Väärin. Eksyksissä!! Tunturiin ei kannata eksyä. Se voi maksaa hengen. Onneksi seurueellamme oli sekä taitoa että tuuria. Matkaamme johtaneella Tuukalla on suunnistajataustaa sekä usean vuoden kokemus talvivaelluksista. Vaikka reissullamme oli useita konkareita, oli osa retkeläisistä ensimmäistä kertaa elämässään retkisuksilla ja jotkut pohjoisempana kuin koskaan. Hyvä henki oli ominaista vaellusporukallemme (ainakin niille, jotka pesivät hampaansa ?). Vaeltajat osoittivat huomiota toisilleen - hitaampia odotettiin, väsyneempiä kannustettiin ja piristettiin puujalkavitsein ja glukoosipastillein. Illat autiotuvissa kuluivat leppoisasti porukassa kokkaillessa, makuupusseissa loikoillessa ja mukavia jutellessa.



Varusteita vaellukselle oli kerätty muutamia kuukausia. Retkeilykerholle oli hankittu muun muassa metsähiihtosuksia, saappaita, sauvoja, ruokatermos ja lumilapio. Mikäli kaikkia henkilökohtaisia varusteita ei ollut, pystyi kerholta lainaamaan edellä mainittujen lisäksi muun muassa huopavuoria saappaisiin, otsalamppuja sekä makuualustoja. Muut kerholaiset olivat reiluja lainatessaan lähtijöille varusteitaan, kuten Goretex-takkeja ja makuupusseja. Kannoimme rinkoissa myös ruokaa seitsemää hiihtopäivää varten. Aamupuuron lisäksi söimme päivittäin kaksi lämmintä ateriaa. Keventääksemme rinkkoja oli vaellusta ennen kuivattu tarvittavat aineet yhteisiin aterioihimme ruokakuivurilla. Jokaisen hiihtäjän tuli hankkia vaellukselle myös omaa syötävää, kuten leipää, suklaata, meetvurstia, voita ja muuta niin energiapitoista, että salaatin ystäviä hirvittää.

Luontoäiti osoitti vaelluksemme aikana voimansa ja päätti hieman sormeilla seurueemme alkuperäisiä suunnitelmia. Kolmantena hiihtopäivänä retkueemme oli vielä aikataulussa. Kelitkin olivat olleet suotuisat – viidestä viiteentoista pakkasastetta, melko tyyntä ja selkeää. Aivan yllättäen tuuli tunturissa kuitenkin yltyi iltapäivästä myrskylukemiin ja lumipyry sakeni sellaiseksi, että päätimme jättää hiihtämisen sikseen ja yöpyä autiotuvalla. Iltapäivällä harrastimme purjehdusta suksilla ja laskimme pulkkamäkeä. Muutamat pilkkivät tuloksetta ja osa porukasta lapioi komean lumiluolan. Pääsääntöisesti olimme todella onnekkaita kelien suhteen. Sydäntalvella pakkasta on käsivarren Lapissa helposti enemmän kuin 25 °C, johon piiskaavaa tuuli tuo jäätävän purevuuden.



Maamme ilmaiset autiotuvat madaltavat talvivaellukselle lähdön kynnystä. Teltassa yöpyminen on -20–30 asteen pakkasten yllättäessä useimmille melkoista sissipuuhaa. Käsivarren erämaan kansallispuistossa autiotupia sijaitsee kohtuullisien päivämatkojen välein. Kaikissa tuvissa on kaasu- sekä puuliedet ruoanlaittoa ja vedenkeittoa varten. Autiotupia on erikokoisia. Jotkut ovat tarkoitetut vain muutaman hengen yöpymispaikoiksi ja osaan mahtuu jopa tusina. Hiihtovaelluksemme oli suunniteltu siten, että yövyimme ensimmäistä yötä lukuun ottamatta vain autiotuvissa.. Koskaanhan ei kuitenkaan tiedä, jos erämaa on houkutellut muitakin ja tuvat ovat jo varattuna bussilastilliselle partiolaisia. Tämän sekä mahdollisen eksymisen varalta tulee tunturissa vaeltaessa olla mukana myös teltta ja riittävän lämmin makuupussi.


Huipputunnelmista seurueemme pääsi nauttimaan osuvasti uudenvuoden aattona, kun kapusimme Haltin laelle tampaten 819 metriä nousua. Lumipyry teki suunnistamisesta hankalaa, ja hetken jo tuntui, kuin etsisimme neulaa heinäsuovasta, vaikka etsimme suhteellisen kookasta tunturin lakea. Täydellisen valkoista vain kaikkialla, ei maamerkkiä, ei mitään. Ainoastaan ahman jälkiä tuoreessa lumessa. Hui! Onneksi huippu lopulta kuitenkin löytyi, osaksi kiitos nykyajan paikantamistekniikan. Haltin laelta jokainen saattoi heittää hyvästit menneelle vuodelle ja suunnata katseensa kohti uusia kujeita. Hetki viimassa fiilistelyä, muutamat valokuvat ja ”Terveisiä Haltin huipulta!” –tekstiviestit. Tällä aikaa sormet olivat jäätyneet tuulessa niin tunnottomiksi, että oli lähdettävä kiireesti takaisin alas puuterilumista rinnettä lumisokeina mutkitellen. Palattuamme autiotupaan istuimme iltaa taivaanrannan vihreänkeltaisia revontulia ihaillen ja väsyneitä lihaksia venytellen. Kaiken kruunasi tähtisadetikut ja minttusuklaamousse, joka maistui syntisen hyvälle puuro-papu-soija-pellavansiemen-pöperöiden jälkeen.



On upeaa hiihtää muun seurueen edellä kärjessä ja nähdä edessään vain aukeaa, valkoista tunturia kilometritolkulla. Aika pysähtyy, menettää merkityksensä, ja tajuaa, miten pieni ihminen maailmassa on. Tietoyhteiskunta ja nykyaika ovat jossain kaukana, ja ihminen on palannut keskelle luontoa Internetin ja kännykkäverkkojen ulottumattomiin. Pakkanen ja tuuli kipristelevät nenän päässä ja poskilla. Taivas on syvänsininen, ja kuu hymyilee juustopallon lailla tunturihuippujen lomassa. Aikamatkustusta ja ylellistä hiljaisuutta parhaimmillaan!



Vastapainoa opiskelu- ja työkiireille on hyvä saada aina silloin tällöin, jotta jaksaa taas painaa. Aina ei tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäs kalaan ja ottaa menolippua Mombasaan tai huuhdella päätään kostealla baari-illalla. Suomessa on upeita paikkoja, kuten Halti ja Käsivarren erämaa. Elämisen yksinkertaisuus tekee olon vapautuneeksi, ja tunturissa on tilaa ajatuksille. Hiihtämistä, syömistä ja nukkumista. Niin yksinkertaista, niin kaunista.


Urautumista Haltilla

Miten pääsen mukaan?

Lämpimät kiitokset unohtumattoman vaelluksemme tukemisesta sekä LTKY:lle että retkeilykerho Ulvovalle Sudelle!

LINKKILISTA:
http://www.kilpisjarvi.org/luonto.htm