Eli kyseessä on hämärästi tietyissä kohdin totuutta sivuava raportti koulumme retkeilykerhon Ulvovan Suden järjestämästä hiihtovaelluksesta Koilliskairassa uudenvuoden aikaan. Kaikki henkilöt ovat luonnollisesti fiktiivisiä koska eihän kukaan oikeasti niin tyhmä ole, että vaihtaa jo perinteeksi muodostuneen uudenvuodenpullon yli kolmenkymmenen asteen pakkasiin..

Reissuun päästiin jo perinteisesti tarkkojen ja perinpohjaisten suunnittelupalaverien ansiosta täsmälleen silloin kuin pitikin. kun liikkeelle lähdettiin aamulla kuuden aikoihin pakkasmittari näytti lupaavia lukemia lämpötilan ollessa noin –22 astetta. Tarkoitus oli poimia porukka eri puolilta Suomenmaata kyytiin, kohdata Oulussa, ja jatkaa siitä kohti vaelluksen aloittamispaikkaa Kemihaaraa, jossa eräs retkueemme ammattimaisemmista jäsenistä oli jo viettänyt muutaman päivän totutellen korkeaan ilmanalaan. Muut luottivat siihen, että autoissa vallitseva happikato toimisi alppimajan tavoin valmistaen meitä tulevaan koitokseen. Ouluun päästiin ilman suurempia kommelluksia, ja matka jatkui yhdessä tuumin. Oulun jälkeen porukkamme suunnistajat näyttivätkin sitten kyntensä, ja tehtyämme ylimääräisen sight-seeingin Kemi Cityssä he ajattelivat jatkaa Rovaniemen sijasta kohti Torniota, ja vaikka kyseessä epäilemättä on varsin hurmaava paikka, päätimme silti pikaisen puhelinkonferenssin jälkeen jättää sen väliin ja vaihtaa suunnistajia. Tehtyämme tuttavuutta paikallisen porolauman kanssa Kemijärven jälkeen, onnistuimme lopulta pääsemään Kemihaaraan noin kahdentoista aikaan yöllä. Perillä Tikkasen Vieriharjun varaustuvalla odotti lämmin sauna josta täydet pisteet lämmittäjälle. Nukkumaankin päästiin hyvissä ajoin heti kahden jälkeen yöllä.

Hyvin ansaittujen yöunien jälkeen heräsimme kuudelta aamulla pirteinä kuin peipposet talviaamuna. Veimme autot Kemihaaran luontokeskuksen parkkipaikalle, ja pakkasimme ruoat ahkioihin. Kun tavarat oli saatu järjestykseen huomattiin että pakkastakin oli enää –29 astetta. Alussa oli tavoitteena ottaa rauhallisesti, ja tavoitteena olikin päästä Peskihaaran kämpän kautta Peuraselän tuvalle, eli matkaa taitettaisiin noin 28 kilometriä. Termarit ladattuina lähdimme hiihtelemään kohti Peskihaaraa. Reitti kulki tasangolla pitkin moottorikelkkauraa, joten meidänkin suunnistustaidot riittivät hyvin.

Evästettyämme ja lämmiteltyämme hetken Peskihaarassa jätimme alkumatkan ahkioita kiskoneet kaverit vielä lämmittelemään ja suuntasimme kohti Peuraselkää. Matka taittui melkein itsestään, kun keskityimme ihailemaan täydenkuun valaisemaa vaaramaisemaa, ja pian oltiinkin jo viimeisellä levähdyspaikalla pari kilometriä Peuraselästä. Siitä alkoi parin kilometrin lasku, joka osoittautui mieltä ylentäväksi kokemukseksi puiden peittäessä kuunvalon. Lisää haastetta toi myös myrskyn jäljiltä metsään jätettyjen puunrunkojen väistely ja perässä roikkuva kuusikymmenkiloinen ahkio. Lopulta kuitenkin perille päästiin yhdeksän ja kymmenen välillä illalla. Lämmittelemään jäänyt partiomme saapui muutamaa tuntia myöhemmin, pojat olivat päättäneet hakea hommaan lisää haastetta hajottamalla ahkion kiinnityslenkin. Kolmen vartin puuhastelu paljain käsin metallin kanssa sai ilman ilmeisesti tuntumaan juuri niin kylmältä kuin se olikin. Perillä huomasimme lämpötilan laskeneen edelleen. Mukana olleen mittarin asteikko ulottui –30 asteeseen, ja elohopea oli pakkautunut tiukasti mittarin alapäässä olevan pallon pohjalle. Kämpän seinällä ollut mittari kertoi pakkasta olevan –37 astetta. Tästäkös eräs sankari innostui ja halusi välttämättä päästä nukkumaan ulos varta vasten lumeen kaivamaansa kuoppaan.

Yöunet venyivät tällä kertaa melkein yhteentoista kaikkien ollessa vielä uupuneita edellispäivän koitoksesta. Perjantaina oli tarkoitus pelkästään valmistella latua seuraavan päivän matkaa varten kohti Anterinmukkaa. Kolmen tohelon urhoollinen partio lähtikin matkaan vähän kahden jälkeen. Kartan suuripiirteisyys helpotti hommaa, ja aikansa toikkaroituaan partio oli löytänyt uskomattoman määrän vanhoja poroaitoja, joita ei tietenkään oltu merkitty karttaan. Kun paikannus lopulta parin tunnin vaikeassa maastossa rämpimisen jälkeen onnistui, huomasimme ettemme olleet edenneet juuri lainkaan. Matkaan oli lähdetty ilman kunnollisia varusteita, ja muu porukka saikin todistaa aitiopaikoilta, kun routa ajoi eksyneet porsaat kotiin illan pimetessä, vaikka mittarikaan ei enää ollut kuin 32 astetta pakkasen puolella.

Takaiskusta ei lannistuttu, vaan päätimme suunnata matkan vielä samana iltana kohti kymmenen kilometrin päässä olevaa Tahvontupaa, josta olisi helpompi suunnata kohti Anteria. Perillekin päästiin parsittuamme ensin toisen ahkion vetoköydet jälleen kasaan. Uskomattoman kauniilla paikalla sijaitsevalla Tahvontuvalla päästiin saunomaan ja päätettiin lähettää uusi latupartio matkaan seuraavana päivänä tekemään ahkioille latua kohti Anteria.

Herättyämme yhdentoista kieppeillä varustautui latupartio tällä kertaa kunnollisesti matkaan ja lähti kipuamaan kohti Anteria vievää kurua. Muutaman harharetken jälkeen onnistuttiinkin löytämään reitti, jota myöten ahkiotkin oli mahdollista vetää helpommin kohti välitavoitteena olevaa Vongoivan Kammia. Partio päätti palata pimeän koittaessa ja pääsi vielä palatessaan laskettelemaan todellista offaria takaisin Tahvolle, jossa lämmin sauna odotti. Illalla päätettiin vielä raahata ahkiot aamua varten valmiiksi ensimmäisen jyrkän mäen päälle, mikä helpotti aamulla odottavaa urakkaa melkoisesti. Ilta kului mukavasti saunoessa ja neuvoa antavien teekupposten kera seuraavaa päivää suunniteltaessa.

Jo ennalta oli selvää, että sunnuntain taival olisi yksi raskaimmista, 25 kilometriä ilman muita latuja kuin ne, jotka oli edellispäivänä tehty, joten matkaan päätettiinkin lähteä hyvissä ajoin. Kuuden aikaan aamulla kavutessamme jo tutuksi tullutta mieltä ja selkää lämmittävää mäkeä ylös ahkioiden kanssa, mieleen tosin hiipi ajatus, että voisikohan sen sunnuntaiaamun käyttää jotenkin muutenkin. Matkalle sattui vielä muutama mukavan syvä joenuoma, missä eräs retkueen jäsen riitautui ahkionsa kanssa etenemissuunnasta. Nopeimmat perässä tulijat ennättivät seuraamaan todellista käytännön esimerkkiä fysiikan jatkuvuuden laista, kun joenuomaa pitkin hiihdettäessä ahkiolle tuli yllättäen kova halu uimaan, ja se päätti tempaista vetäjänsäkin samaan leikkiin. Parin voltin kautta päädyttiin pari metriä alemmaksi aivan joen uomalle, jossa vähän aikaa meni tarkastellessa, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Ahkio oli onneksi kyllä ilmeisesti huomannut veden kylmäksi, eikä ihan uimasille uskaltautunut, joten vetäjäkin säilyi suhteellisen kuivana. Pitkällisten ja painokelvottomien yhteistyön kehityskeskustelujen jälkeen ahkio suostui jälleen jatkamaan matkaa vetäjän haluamaan suuntaan. Taivallettuamme vielä pari tuntia kurua pitkin reitin puolivälissä sijaitseva kammi alkoi lopulta lähestyä ja itse kukin alkoi jo odottaa pääsyä lämmittelemään ja syömään.

Uskomattoman kauniilla paikalla sijaitseva kammi oli lukossa, mutta päättelimme, että reissun alussa saamamme varaustuvan avain sopisi myös tähän oveen. Avain sopikin mainiosti, mutta lukko perhana oli jäässä. Sulateltuamme sitä aikamme erilaisilla tuohivirityksillä, se lopulta suostui aukeamaan. Tästä riemastuneena eräs meistä päätti jostain kumman syystä tökätä kaveriaan tikulla silmään, mutta ei onnistunut saamaan aikaan pahempaa vahinkoa. Kun kammi oli saatu lämmitettyä, ja jälleen kerran upeat pöperöt syötyä, lähti muutama meistä tekemään latua ahkioille, ahkionvetäjien jäädessä keräilemään voimia loppumatkaa varten. Latupartio tekikin ansiokasta työtä, ongelmia tuli vain, kun perässä tulijat eivät pimeässä huomanneet yhdessä latujen haarautumakohdassa ollutta nuolta ja reitinvalinta piti tehdä kokeellisin menetelmin. Porukan ainoa jäsen ilman ahkiota kokeili toisen reitin ja nähtyään otsalampun valokeilan pyörivän holtittomasti rinnettä alas ja kuultuaan pari painokelvotonta kommenttia, päättivät ahkion vetäjät suunnata ylärinteeseen. Ahkionveto ylämäkeen tiheässä tunturikoivikossa osoittautuikin varsinaiseksi elämykseksi, mutta irrotettuaan ahkion varmaan sadannen kerran jostain juurakosta päästiin vihdoin laskemaan alaspäin. Toinen ahkio lähti ensin koittamaan onneaan, toisen vetäjän jäädessä säätämään suksiensa kanssa. Saatuaan sukset kuntoon, hän oli huomaavinaan muiden olevan jo alhaalla ja päätti seurata perässä. Vauhti kiihtyi alamäessä nopeasti ahkion ansiosta ja äkkiä edessä aukeni suorastaan herttainen näky. Ensimmäinen ahkio ei ollutkaan päässyt aivan alas asti, vaan oli täräyttänyt suoraan päin juurakkoa. Vauhdin ollessa miljoona vaihtoehdoiksi jäi joko laskea kaveria päin tai sitten valita kohteeksi viereinen juurakko. Aurajarrutuksen epäonnistuttua surkeasti laskija otti kunnolla tuntumaa lumihankeen pistäen samalla toisen ahkionsa aisoista poikki. Henkilövahinkoja ei onneksi tullut kenellekään, ladun tehnyt partiokin säästyi koska olivat ennättäneet jo turvallisen välimatkan päähän. Kaikesta huolimatta lopulta pääsimme tavoitteeseen Anterinmukan kämpälle, jossa oli tarkoitus viettää uusivuosi.. Anterinmukassa kohtasimme myös muita vaeltajia, jotka olivat jo lämmittäneet saunan valmiiksi. Tosin saunassa ei ollut lämmin kuin ylälauteella, varpaita paleli välittömästi kun ne laski vähänkin alemmas.. Illalla eräs joukostamme herkistyi niin, että päätti kastaa ahkiot: toisesta tuli Jarmo ja toisesta Iivari. Näitä nimiä ne tottelivat loppureissun.

Seuraavan päivän valjetessa pääsimme seuraamaan merkillistä näytelmää. Toinen vaellusporukka teki lähtöä kämpältä miltei neljä tuntia, milloin oli hukassa Veli-Matti ja milloin Veli-Matin sukset. Lopulta porukka suuntasi kohti Luirojärveä. Meillä uudenvuodenaatto meni pitkälle edellisen päivän rasituksista toipumiseen, pari innokasta kävivät tosin huiputtamassa lähistöllä sijainneen Anteripään, matkaa kertyi yhteensä kymmenisen kilometriä. Matkalla huomattiin jälleen kerran, että huipulla tuulee, lyhyen valokuvasession jälkeen miehet olivat niin jäässä, että oli pakko lähteä pyrkimään takaisin alaspäin. Lämpötila oli kyllä laaksossa jo vähän laskussa, enää ei ollut kuin 27 pakkasastetta. Alamäessä päästiinkin sitten kunnolla kokeilemaan eräsuksien telemark-ominaisuudet: Kantti ei oikein tahtonut suksissa riittää ja varsinkin isomman sankarin meno sai välillä koomisiakin piirteitä, rinteeseen otettiin kunnon kontaktia aina parin käännöksen jälkeen. Takaisin kuitenkin päästiin vieläpä ilman henkilövahinkoja, minkä voi kai lukea enemmänkin tuurin piikkiin. Vaellukselle oli otettu mukaan kaikenlaisia jouluherkkuja ja illalla kevensimme ahkioita kunnolla syömällä viittä erilaista joulukinkkua, paria erilaista kalkkunaa, karjalanpiirakoita sekä tietysti lanttu-, porkkana- ja perunalaatikkoa. Ruoka nautittiin runsaan teen kera, taisipa sekaan lirahtaa vähän vahvempaakin tavaraa uudenvuoden kunniaksi. Illalla luonto tarjosi meille upean uudenvuoden ilotulituksen revontulien muodossa.

Euroaikaan siirtyminen ei ihmeemmin hetkauttanut ollessamme noin 100 km etäisyydellä lähimmästä pysyvästä ihmisasumuksesta. Tiistai oli jälleen latupartiopäivä, käytiin tiedustelemassa reitti lähimmän kurun läpi jokilaaksoon, jota myöten pääsisimme melkein takaisin Peuraselkään asti. Muutenkin päivä meni varusteita kunnostellessa, Jarmon aisa korjattiin lastoittamalla se metallilevyllä ja muutenkin valmistauduttiin paluumatkaan. Illalla käytiin myös viimeisen kerran matkalla saunassa, paluumatkalla ei enää olisi saunallisia kämppiä, joten seuraava saunamahdollisuus tulisi vasta reissun päätyttyä.

Parin Anterissa vietetyn päivän jälkeen oli aika aloittaa paluumatka kohti sivistystä. Kolme sankaria jaksoi kömpiä kuuden jälkeen ylös ja he lähtivätkin matkaan muiden jäädessä vielä pitämään mökkiä pystyssä. Päästyämme Peuraselkään vievään jokilaaksoon törmäsimme rajamiesten kelkkapartioon, jotka olivat tulossa Peuraselän suunnasta ja olivat siinä samalla tehneet meille mukavan kelkkauran etenemistä varten, joten raskaan päivän rasitukset helpottuivat hieman ja matka eteni mukavasti rajavyöhykkeen reunaa pitkin. Matkan varrelle sattui silti mukavia ylä- ja alamäkiä ja varsinkin alamäissä Jarmo oli kovin halukas valitsemaan itse oman tiensä. Erään tiukemman laskun jälkeen tarvittiin jo muiden apua, kun uupunut vetäjä tuiskahti loppuvaiheessa nurin ja Jarmo päätti ottaa kunnon niskalenkin kerralla. Muiden avustuksellakin oli täysi työ saada kaveri kaivettua ylös, onneksi ei oltu yksin liikkeellä. Lopulta löysimme tavoitteena olleen poroaidan, josta löytyi torstaina tehdyt ladut aina Peuraselkään saakka. Lopussa yritettiin välttää hankalat kurumaastot ja suuntasimme Peuraselkään suoraan viimeisen kukkulan yli, mikä toi lisää ikimuistoisia laskettelukokemuksia varsinkin Jarmon kanssa matkaa taittaneelle viipottajalle. Jäljessä tulleella partiolla ei ollut yhtään parempi tuuri. Iivari oli myös itsepäisellä päällä ja päätti vaikka väkisin kiertää yhden puun eri puolelta kuin vetäjänsä. Mistä seurasi se, että molemmat pysähtyivät kunnon vauhdeista kuin seinään samalla kun Iivarin molemmat aisat paukkuivat poikki. Onneksi ahkio oli kiinnitetty rinkkaan eikä vyötärölle, muuten olisi voinut käydä oikeasti pahasti. Sama partio testasi vielä noin kokeilumielessä jäiden kestävyyttä Jaurujokeen laskevassa purossa tyyliin: "kesti se muutama päivä aiemminkin.." sillä seurauksella, että yksi porukasta pääsi etenemään vähän aikaa kuin ilmaiseksi, jäälautalla seilaten. Hurja pelastautumishyppy takasi sen, ettei suksien ja saappaiden ulkopuolen lisäksi muita kosteusvaurioita onneksi tullut. Illalla alkoi vielä lumisade, joka lupasi mielenkiintoisia oloja seuraavalle päivälle. Nukkumaan mentiin heti kun päästiin, koska seuraavanakin päivänä oli odotettavissa kova päivä.

Aamulla huomattiin, että lunta oli tullut kunnolla ja sitä tuli edelleen. Lämpötilakin oli edelleen nousussa, enää 24 pakkasta. Kaikki valmiit kelkkaurat olivat hukkuneet lumeen, joten edessä olisi mukava päivä umpihankihiihtoa, tavoitteena 25 kilometrin päässä sijaitseva Manto-ojan kämppä. Sama kärkipartio kuin edellisenäkin päivänä lähti matkaan ottaen mukaansa molemmat ahkiot. Aamupäivä oli varmasti fyysisesti raskain ponnistus reissulla ainakin ahkionvetäjille, Jarmoa ja Iivaria kiskottiin eteenpäin lähes umpihangessa ja vaikka molemmat ahkiot olivat olleet laihdutuskuurilla, painoivat ne silti melko lailla riittävästi. Tavoitteena ollut Keskipakkojen laavu tuntui ihan yhtä tavoittamattomalta kuin raitis elämä teekkarille, mutta lopulta päästiin perille. Syötyämme ja lämmiteltyämme hetken nuotiolla viriteltiin ahkiot uudestaan lähtökuntoon ja tällä kertaa lähetettiin kunnon latupartio matkaan edeltä, joten ahkioiden veto helpottui hieman. Manto-ojalle päästiinkin jo hyvissä ajoin yhdeksän maissa illalla. Alun perin tavoitteena oli pyrkiä vielä samana iltana takaisin Kemihaaraan, mutta umpihankihiihto vaati veronsa, eikä kukaan enää Manto-ojalla hinkunut hirmuisesti ylimääräisen 12 kilometrin hiihdon perään, vaan se päätettiin jättää suosiolla seuraavaan päivään.

Aamulla oli jälleen aikainen herätys: matkaan lähdettiin noin puoli seitsemän aikaan, koska haluttiin päästä ajamaan mahdollisimman pitkään valoisalla. Viimeisen päivän reitti oli suhteellisen helppo edelliseen päivään verrattuna ja perille autoille päästiin noin kymmenen aikaan aamulla. Autot pakattiin ja vähän yhdentoista jälkeen alkoi paluumatka kohti sivistystä. Tunne oli uskomaton kun Savukoskella noustessa autoista havaitsimme, että puolitoistasataa kilometriä mukavilla autonpenkeillä oli päässyt hieman jäykistämään lihaksia, olimme varmaan näky saunaa kohti taapertaessamme. Saunaan kuitenkin päästiin ja ensimmäiset analyysit reissusta oli hyvä tehdä oluen äärellä. Ainoa ihmetystä herättänyt seikka oli oluen hinta, markka seitsemänkymmentä penniä tuntui kohtuulliselta kunnes muisti että perhanan valuutta oli vaihtunut. Noo, meni ainakin hyvään tarkoitukseen ne rahat. Saunottuamme pitkään ja hartaasti matka jatkui kohti etelää, jätimme yhden sankarin Kemiin ja hänen vanhempansa ilostuivat niin siitä että poika tuli ehjänä takaisin, että tarjosivat koko porukalle maukasta kalasoppaa. Matkaa oli kuitenkin lopulta pakko jatkaa ja yön läpi kohti etelää ajettuamme erosimme Mikkelissä osan lähtiessä kohti susirajaa muiden suunnatessa ns. sivistysalueille. Perille päästiin noin puoli seitsemän aikaan aamulla, noin 24 tuntia sen jälkeen kun edellisenä aamuna lähdimme Manto-ojalta liikkeelle. Reissu olikin korkea aika lopettaa, sillä ilmat lämpenivät uhkaavasti: lämpötila nousi jo 18 pakkasasteeseen.

Matkaa yhdeksän päivän aikana kertyi hiihtäjästä riippuen 115-150 km, josta reilu puolet umpihangessa. Jarmo ja Iivari saivat kasaan 115 km. Reissussa mukana seikkailivat: Johanna Nieminen, Jussi Ali-Löytty, Sampsa Korpivaara, Tuukka Kotiranta, Jari Nousiainen sekä Markku Ojanen.

Jussi Ali-Löytty